FacebookTwitterGoogle Bookmarks
  • pic
  • pic
  • pic
  • pic
  • pic
  • pic
  • pic
  • pic
  • pic

Paimensana

Oli kesän alku ja oli aika laittaa edesmenneitten rakkaittemme haudat kesäkuntoon. 
Oikaisin kiven ja sitten vaimoni yhdessä tyttären tyttäremme kanssa alkoi möyhiä multaa ja istuttaa kukkia.
Nojailin lapioon ja katselin.
Yhtäkkiä pieni tyttären tyttäremme katsoi minua tuimasti ja tokaisi: "Auttaisit sinäkin, etkä vain tuijottas siinä!"
Olisi niin naurattanut. Mutta tarjosin selitystä, että "kun olin jo oikaissut kiven, eikä haudan edustalle sopinut enempää laittajia, niin jäin katselemaan."

Myöhemmin muistelin tapahtumaa ja mieleeni nousi muistoja yhdessä tekemisestä ja osallistumisesta muillakin alueilla.
Muistan aikoja jolloin seurakunnalle rakennettiin talkoovoimin toimitiloja. Kaikki olivat mukana ja oltiin innostuneita. Sitten muistan aikoja, jolloin aktiivisia tekijöitä tuntui puuttuvan vähän kaikesta. 
Oli jääty katselemaan sivusta ja nojailemaan lapioon.

Niilo Tuomenoksa puhuu eräässä kirjassaan "Jumalan korpiyksinäisistä", Jotka hoitelevat Jumalan tulia silloinkin, kun muut ovat uupuneet ja soihdut ovat sammuneet. Hiljaiset ajat ovat "korpiyksinäisten" aikoja... kun työmiehiä on vähän.

Intoa ja osallistumista ei kuitenkaan herätetä syyllistämällä ja moittimalla ihmisiä.
Pitäisi löytyä motivaatio, sytyttävä syy tehdä asioita. Motivaatio voi olla se, että tekeminen tuntuu hyvältä ja saa jotain palkkiota tekemisestään, vaikkapa arvostusta ja hyvän mielen.

Pitkässä juoksussa tämä ei kuitenkaan riitä, sillä aina ei tunnu hyvältä. Kestävään tekemiseen tarvitaan toisenlainen motivaatio, taivaallinen näky.
Apostoli Paavali paljastaa motiivinsa, kun hän sanoo, "ettei voinut olla tottelematta taivaallista näkyä."
Tämä taivaallinen näky kantoi häntä silloinkin kun syytettiin, ruoskittiin ja pantiin vankilaan, eikä tuntunut hyvältä.

Taivaallinen näky on sitä, että Kristuksen rakkaus "vaatii" meitä toteuttamaan kutsumustamme hyvinä ja huonoina päivinä.
Kysymys motivaatiosta on erittäin tärkeä jokaisen elämässä. Siihen kätkeytyy vastaus kysymykseen: -Miksi olen, elän ja ahkeroin?

Kun on saanut taivaallisen näyn, ei enää tarvitse nojailla lapioon ja tuijotella toisten tekemisiä, vaan osallistua ja olla mukana yhteisessä työssä.
Voi panna lusikkansa (lue lapionsa) yhteiseen soppaan Jumalalle kunniaksi ja ihmisille pelastukseksi sen uskonmäärän ja voiman mukaan, kun on Jumalalta saanut

Juha Juola

Uuden Testamentin kirjeissä on paljon ohjeita yhteisiin kokoontumisiin liittyen. Yksi sellainen löytyy 1Kor.14:26.

Armolahja opetukseen Paavali liittää ajatuksen yleisestä pappeudesta ja kirjoittaa: -"Kun kokoonnutte yhteen on jokaisella jotakin annettavaa. Kenellä laulu, opetus, ilmestys, puhe kielillä tai sen selitys. Kaikki tapahtukoon rakentamiseksi."

Olemme tottuneet kokouksiin joissa yksi puhuu ja muut kuuntelevat -ja vain harvat palvelevat. Kuitenkin Raamatun opetus haastaa meitä kaikkia osallistumaan lahjojemme ja armoitustemme mukaan. Ainoa kriteeri on, että kaikki tapahtukoon rakentamiseksi ja järjestyksessä.

Meitä ehkä pelottaa avata suutamme yleisissä kokouksissa, koska emme ole tottuneet siihen. Oman lahjansa esille tuominen on itsensä likoon laittamista, vastuullista ja joskus arvostelullekkin alttiiksi asettumista.

Meillä voi olla myöskin sellainen kokous käytäntö, ettei se anna tilaa tällaiselle osallistumiselle.

Meitä voi pelottaa sekin, että aina valmiit ja tilaisuuksia etsivät "puhekoneet" valtaavat näyttämön - ja maan hiljaiset vetäytyvät pois.

Terveesti ja tasapainoisesti rakentuva seurakunta kuitenkin tarvitsee juuri niitä maan hiljaisia, tavallisia "tolkun kansalaisia", jotka uskaltavat avata suunsa ja laittaa lahjansa likoon. 
Heitä Jumala käyttää, sillä juuri heillä on ne terveelliset jarrut tuoda asiansa esiin rakentavasti ja järjestyksessä.

Kokouksen johtajalla on tärkeä rooli huolehtia kokoontumisten rakentavasta toteutumisesta ja hänelle pitää antaa myös mahdollisuus -ja auktoriteetti toimia niin.
Hän on se joka antaa tilan ja sopivan hetken muidenkin "pappien" palvella. Mietitäänpä vähän:

-Mitähän minä voisin antaa ensi sunnuntain tilaisuuteen? Olisiko joku laulu yhdessä laulettavaksi? Vai tarkoittiko Jumala, että jakaisin seurakunnan kanssa sen viime viikkoisen kokemuksen, kun sain avun vaikeassa tilanteessa? Vai pitäisikö minun rohkaista henkilökohtaisesti tuota väsynyttä veljeäni, vai pitäisikö laittaa kolehtiin erityinen lahja?
Vai pitäisikö mennä keittiölle auttamaan, vai pitäisikö rukoilla ja kehoittaa seurakuntaa rukoilemaan erään asian puolesta?
Vai pitäisikö??? Pitäisi varmasti, sillä jokaisella on jotakin annettavaa.

Sellainen on Jumalan seurakunta, jossa yleinen pappeus toteutuu käytännössä. Pitäisi saada osallistua...

Juha Juola

"Usko minua, tosi ilo on vakava asia." Näin sanoi ajanlaskumme alkuvuosina elänyt Roomalainen valtiomies ja kirjailija Seneca.

Kukapa ei kaipaisi enemmän iloa elämäänsä. Arkipäivämme ovat useimmiten joko voimia koettelevaa taistelua tai harmaata ja pitkästyttävää puurtamista. Ilon pilkahdukset ovat yleensä harvinaisia ja lyhytkestoisia välähdyksiä matkamme varrella.

Eipä ihme, että suomalaiset sorvasivat arjen ratoksi sananlaskun: Itku pitkästä ilosta!
Kuka nyt kovin pitkää iloa edes uskaltaisi odottaa, kun se kuitenkin päättyy itkuseuraamuksiin.

Kun luen Raamatusta ilonkirjettä filippiläisille, tai Jeesuksen lupausta seuraajilleen mietin, miksi tämä iloisuus niin vähän tavoittaa meitä kristittyjä. Johanneksen evankeliumin luvussa 15, jakeessa 11 Jeesus sanoo: "Tämän Minä olen teille puhunut, että Minun iloni olisi teissä ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi."

Ihmeellistä. Ilo joka on meissä (ei vain käväise silloin tällöin) ja voi tehdä meidän omankin ilomme jopa täydelliseksi.
Jeesus ei lupaa itkua pitkästä ilosta, vaan pitkää iloa itkujenkin keskelle.

Luulen, että ilon puute hengenelämässä on perimmiltään uskonpuutetta.
Jeesuksen sanat eivät tuo niihin iloa, jos epäilyttää Jumalan lupaama huolenpito -ja se, antaako Hän meille jokapäiväisen leipämme tänäänkin.
Tai jos epäilyttää onko Hän kanssamme maailman loppuun asti joka päivä, ja antaako Hän meille syntimme anteeksi niin kuin mekin annamme, -vai annammeko?

Jos puuttuu uskoa, kristityn elämästä tulee jatkuvaa varman päälle elämistä, ainaista varmistelua kaikesta, loputon huolehtimista ja murehtimista milloin mistäkin.
Lopunaikojen eksytyksistä Jeesus mainitsee Luuk. 21:34 kaksi: Päihteet ja elatuksen murheet.
Harvemmin meitä sitovat päihteet, mutta elatuksen murheet sitäkin enemmän, luulisin.
Voimme myös uskonelämässämme katsella väärään suuntaan. Voimme katsella, kuinka meri ja aallot pauhaavat, emmekä nosta päätämme siihen mikä on ylhäällä, Jumala maailmassa.
Jeesus kehottaa iloitsemaan siitä, että nimemme on kirjoitettu elämän kirjaan taivaassa.
Taivas iloitsee uskon löytämistä ihmisistä.

Edessämme on syksyn harmaus ja talven tuiskut, puheet maailmantalouden ongelmista, ristiriidoista kansakuntien välillä, muuttuvasta ilmastosta ja monista muista voivottelun aiheista.
Mutta kaiken yläpuolella on Kaikkivaltias taivaallinen Isämme ja Hänen ikuinen hallintavaltansa odottamassa pasuunan merkkiääntä. Jeesus tulee!
Hänen valtakuntansa on vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä.
Tänään meiltä kysytään uskoa, rakkautta, luottamusta ja toivoa, -ja iloa joka säteilee Jumalan valtakunnasta.

Usko minua, tosi ilo on vakava asia, totesi Seneca.
Usko minua, tosi ilo on myös USKON asia, toteaa Juha Juola 

Raamatussa Jumalan seurakuntaa kuvataan monenlaisin termein.
Puhutaan Pyhän Hengen temppelistä, Kristuksen ruumiista, morsiamesta, viljelysmaasta, rakennuksesta, pyhien joukosta ja Jumalan perheestä.
Voimme mieltää termit koskemaan joko paikallista seurakuntaamme, tai laajemmin koko universaalia Jumalan kansaa. Olipa niin tai näin, havaitsemme yhden asian: Jumalan kansa on monin tavoin jakaantunut ja hajaantunut joukko, vaikka Jeesus jäähyväispuheessaan uudelleen ja uudelleen palasi Rukoukseen: " Että he yhtä olisivat."

Jumalan kansan perushaava on jo vanhaa perua, kun alkukirkko aikanaan jakaantui kahteen leiriin. Sittemmin opilliset näkemyserot ovat pirstoneet kansaa yhä pienempiin osiin.
Kuitenkin kerran Taivaan valtakunnasta on vain yksi valkopukuisten joukko ylistämässä Jumalaa ja Karitsaa, Jeesusta Kristusta.

Ehkä meidän olisi aika alkaa nähdä mikä meitä yhdistää ja jättää vähemmälle huomiolle se, mikä erottaa.
Yhdistäähän niitä ennen kaikkea seurakunnan pää Kristus, johon uskomme henkilökohtaisen pelastuksen tasolla.
Meitä yhdistää pelastuksen evankeliumi, joka haastaa meitä menemään kaikkeen maailmaan viemään ilosanomaa kaikille luoduille ja meitä yhdistää yhteiseen tunnustukseen sitoutunut usko.

Yhteistä on Jeesus ja sydämen usko häneen... 

Mutta ilmennämme uskoamme monin eri tavoin. Toiset meistä ovat kiintyneet instituutioihin, ohjelmiin, menetelmiin ja rakenteisiin, -toiset ovat kiintyneet Hengen tuuliin ja "viittaavat kinttaalla" rakenteille, kunhan vain Henki johdattaa.
Toiset tahtovat ylistää, toiset tahtovat julistaa, toiset tahtovat lujittaa oppia, toiset rakkaudellista ilmapiiriä. Toiset pitävät perinteistä, toiset kaipaavat uusia tuulia.
Toiset ovat Paavalin puolta, toiset Apolloksen -ja toiset jopa Kristuksenkin puolta, vaikka eihän Kristus ole jaettu. ( 1kor.1:12-13)

Voidaksemme saattaa meille uskotun lähetystehtävän loppuun saakka, uskon että tarvitsemme kipeästi toinen toisiamme. On uskallettava ojentaa ystävyyden käsi kotiseiniemme ulkopuolellekin. 
En tarkoita seurakuntarajojemme rikkomisia. Emmehän me hajoita kotimme seiniä,- mutta hyvä suhde naapuriin auttaa koko kylää.
En myöskään tarkoita Jumalan Sanan vastaisten asioiden hyväksymistä, vaan sitä, että voisimme tunnustaa hengelliset veljemme ja sisaremme saman Jumalan perheen jäseniksi, kun perustus on sama.
Meidän tulee antaa toisillemme tilaa sydämissämme ja avartua vähän. Avainsana on kunnioitus.

Kun Jumalan kansa lopettaa keskinäisen "miekkailunsa" ja suuntaa voimansa pimenevän maailman hukkuvia sieluja kohti evankeliumin sana miekkanaan, tehtävämme toteutuu, sielut pelastuvat -ja Jeesus tulee!

Juha Juola

Pitkän ja lämpimän kesän jälkeen olemme siirtymässä kohti syksyä ja elämänrytmi normalisoituu pikkuhiljaa. Kesälomat on pidetty ja sää tiedotuksien antama "tukalan helteen" varoitus on jäämässä taakse. 

Moni on miettinyt, onko kaikki enää kunnossa luonnon kiertokulussa, kun tällaisia helleaaltoja tulee tänne pohjolaankin. Mitäköhän muita yllätyksiä "ilmastonmuutos" tuo mukanaan. Emme voi varmuudella tietää, mitä on tapahtumassa. Raamatussa sanotaan, että "maa saastuu asukastensa alla." Ihminen sai tehtäväkseen viljellä ja varjella maata, ja viljely onkin onnistunut kohtalaisesti, mutta varjelu tuntuu enimmäkseen unohtuneen. 
Nyt näyttää siltä, kuin ihmiskunta olisi siirtymässä vaiheeseen, josta Jeesus sanoo: "Ja ihmiset menehtyivät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä maanpiiriä kohtaa." (Luuk. 21:26)

On huono asia, että maa saastuu. Vielä huonompi asia se mielen saaste, joka aiheuttaa paljon muitakin ongelmia keskuudessamme. Mielensaastetta on esim. välinpitämättömyys ja ahneus. Mielensaasteesta Raamattu käyttää sanaa SYNTI. Synti on kaikenlaista vääryyttä ja pahuutta, -perusolemukseltaan synti on kapinaa Jumalaa vastaan.
Jumalasta vieraantunut ihminen yrittää selviytyä ongelmistaan yksin, ilman Jumalaa.

Seurakunnan yksi perustehtävistä on julistaa evankeliumia. Siihen kuuluu puhe synnistä, parannuksesta, Jeesuksesta ja sovituksesta. Emme voi väistää tehtäväämme, vaikka julistuksemme on ristiriidassa vallitsevien käsityksien kanssa, eikä ole enää muodissa.

Ei Raamatussa anneta toivoa tälle katoavalle maailmalle, mutta kylläkin ihmisille katoavan maailman keskellä. Ihmisten toivo on Jumalan valtakunnassa, kun he uskovat sovittajan Jeesukseen Kristukseen ja käyvät seuraamaan Häntä. Jeesus tulee takaisin noutamaan omansa kotiin ja luodaan uusi taivas ja maa.
Kuten emme voi täysin käsittää kaikkea ilmastonmuutokseen liittyvää, emme voi myöskään käsittää kaikkea Jumalan tarjoamaan tulevaisuuteen liittyvää. 
Mutta tässä avuksemme astuu USKO, joka antaa meille uskon näköalan Jumalan maailmaan.

"Ja niin pysyvät nyt USKO-TOIVO-ja RAKKAUS, mutta suurin niistä on Rakkaus." (1Kor. 13:13)
Pidetään siis kiinni Raamatun sanasta ja saamastamme tehtävästä syksyn pimetessä -sillä evankeliumi on USKON, TOIVON ja RAKKAUDEN sanoma tällekkin ajalle.

Juha Juola

 

 

 

 

 
 
 
 

Osoitteemme

Keskikatu 21        
95400 Tornio

 

puh. 0400-924840 

 

tornion.helluntaiseurakunta (at) pp.inet.fi


 

 

 

 

Käyttäjiä sivustolla

Paikalla 6 vierasta ja ei kirjautuneita